Voi rakas Kaaponi!!! Tämä elämä on niin vaikeaa, olet sentään "vain" koira, mutta silti oma lapseni. Äiti tulee sua niin maailman mahottoman paljon kaipaamaan. Tämä on epäreilua, äiti sinut etsi, äiti sinut haki vaikkakin yhdessä isin kanssa. Mutta äiti teki kaiken, jotta sinut voidaan hakea. Ja nyt äiti ei saa, ei voi sinua pitää.

Sinä lähdit isin mukaan. Tulet sitten aina äidille kun nämä rakkaat lapset ovat isällään. Ei isi voi sinua silloin pitää, jos kerran ei äitikään voi silloin, kun lapset on äidillä. Jokatoinen viikonloppu 2 vuorokautta, tämä on yhteinen tulevaisuutemme. Miten tässä näin kävi? Entä jos et tottelekaan äitiä enää? Anna anteeksi rakas luppis..lappis. Näen surun sinun silmissäsi. Painat pääsi tassujesi väliin. Sinua on pakko halata! Rakastan sinua!

Nytkö olen puolet aikuisesta? Vielä muutama päivä ja sitten 6kk. Painoakin jo yli 20kg, niin eikös minusta ole kohta jo puolet kasvatettu? Ruokahalu mahdoton.. annokset pieniä, mutta sopivia (vaikka aina vois syödä lisää). Timmissä kunnossa ollaan!! Jouluna muistettiin minuakin.. röhkivä possu, maailman paras.

Rousk, rousk.. maistoimpa tässä taannoin...hmm..jotain sientä ja toistakin sellaista. Säikytimpäs mamin!!! =D Ja sit se kostoksi nyppii ne mun suustani pois! Epistä.. Harmi kun vielä oon niin pieni.. en saa edes tehdä tuttavuutta kavereihin. Mami sanoo, että pitää ensin rokottaa. Mitähän se semmoinen on? No siitä viis, sen ehtii myöhemminkin miettimään. Ulkona on kuitenkin kivaa. Siellä on kaikkia varpuja mitä repiä maasta, ja vähän maistaakin vois. Sitten siellä on kamalan pelottavia ääniä, isi sanoi sen olevan tikka.

Osaan tulla luokse, jos olen sillä tuulella. *virn, sen mitä koira osaa virnistää* Istuakin osaan jo niin nätisti pyynnöstä, mutta noi ihmiset höpöttää jotain outoo ja nappaa etutassusta kiinni ja antaa namin. Kyllä se mulle sopii, mutta miksi? Rappusiin en mene *ylpeä itsestään*, en ainakaan alakerrassa, ylhäällä en ole "päässyt" vielä testaamaankaan.

Maailman parhaat nukkumapaikat ovat kylppärin lattia (lattialämmitys ja kissojen ruoka & vesikipot vieressä) ja eteisessä patterin poistoputken vieressä, sekä öisin tietty sängyn alla. Ja parasta ruokaa on ehkä jauheliha ja ne kissojen naksut.

Mami on rasittava, ja mamia rasittaa..

Iltaisin saan sellaiset riehuamiset päälle, että jopa ihmisolennot koko talossa huutavat. Ne tossut, mamin kukka, vauvan varpaat ja sormet (ai niin talossa asuu myös vauva), pöydän jalka, kissojen vesi- ja ruokakupit ja se portaikkoon pakoon juokseva kissa ovat NIIIIIN mahottoman kiinnostavia. Ja vauhtia lasissa on ainakin sata. Illassa saan myös sen sata Ei-huutoa. Mutta sitten kun uni tulee simmuun, hiljenee koko talo. Ah, ne ihmiset pitävät kuononsa kiinni. Pian pääsen hellään syleilyyn, kun minut kannetaan mamin ja isin huoneeseen nukkumaan.

Öisin osaan olla herättämättä, mamia noin yleensä, isi ei herää ennen kuin mami huutaa "Kato ny mitä se Kaapo tekee!" Ihme ettei vauvakin herää. Aamulla tahtoisin jo leikkimään. Mami vaan ei anna hypätä sängylle, se saa minut kiljahtelemaan ja haukahtelemaan. Osaan jo haukkuakin tosi kovalla äänellä, ainakin mamin mielestä. Sitten kun nuo hitaat hämäläiset nousevat sängystä vihdoista viimein, pääsen taas alakertaan sylissä kannettuna. Ei ne taida vielä uskoa että kertaus on opintojen äiti, niin on kulkemisessakin. Osaan minä sentään jo kulkea piharaput (2 porrasta + ritilä) tai oikeastaan minä hyppy-pyppy-koikka-loikkaan nuo raput. Olen kerran, kaksi tai kolmekin kertaa jo karannutkin ylöspäin rappusiin sisällä.

Kotiin päästyäni en oikein uskaltanut mihinkään liikkua, onneksi oli jo ilta pian pääsi nukkumaan. Olin kiltti poika ensimmäisen yön, toisen olin vieläkin kiltimpi. Kaikkea pitää hampailla kokeilla, onko tuo pehmeää vai kovaa, saako tätä ylipäätään purra? Se on kummallista kun ensin kanssani leikitään ja sitten kielletään, kun innostun ja alan hyppimään. Pieni tyttö, onko se sitten "isosiskoni", alkaa itkemään jos leikitään. Olen kerran, jos toisenkin jo kyllä tyttöä nappassutkin, mutta eikös se leikkiin kuulu?? Ensimmäisellä kerralla menin lohduttamaan itkevää tyttöä, mutta toisella kerralla en ottanut kuuleviin korviinikaan itkua. Ensimmäisenä kokonaisena päivänä mami alkoi minua raahaamaan ulos. Siellä oli pelottavaa, ja se kamala hihna, saati panta, joka niin kutittaa ja se pitää saada pois. Osasin kuitenkin tehdä pisut ja illalla vielä kakankin, mami hihkui onnesta, minäkin innostuin. Olen minä kotiin tuonut jo lapintorakan turkissani ja yhtenä aamuna löytyi ISO hämähäkki hukkuneena vesikupistani. Kaikki ulkona maistuu..jollekin ainakin. Aamuisin mennään kilpaa, kumpi kerkee ensin. Minä teen kakan ja nappaan sen suuhuni ja mami koittaa ottaa sen sitä ennen pois. "Ei Kaapo, YÄK" sanoo mami..